Tiitiäinen eli Vieno eli punainen tyttö
ja suutarinlapselle tämä poseeraus maittoi tietysti parhaiten...
Tuhkimo eli Minni eli pinkki tyttö
Ja tyttöjen yhteyteen on aika lopultakin kertoa meidän piskuisen Vienon tarina ihan alusta asti:
Eli tätä pentuetta lähdettiin suunnittelemaan itsekkäistä syistä: halusimme itsellemme pennun ja nimen omaan Millan pennun :) Astutuksen jälkeen sattui kuitenkin erinäisiä asioita, joiden seurauksena ehdimme tehdä vaikean päätöksen myydä kuitenkin kaikki pennut pois. Vaan pentujen synnyttyä kävikin hiljalleen selväksi jälleen kerran, ettei näitä asioita voi noin vaan valmiiksi suunnitella.
Aloin kiinnittää huomiota ensimmäisestä päivästä asti siihen, että pentujen syödessä laatikosta kuului kummallista pärsäävää ääntä. Kävin tietysti aina kuulostelemassa, kuka sitä pitää ja päivien kuluessa kävi selväksi, että joka kerta pärsäystä piti sama pentu: punainen tyttö. Pienellä neidillä oli myös usein nenän pielissä pieniä maitopisaroita syönnin jälkeen.
Minä tietenkin diagnosoin heti kitalakihalkion ja ryhdyin tarkastelemaan pennun suuta taskulampun kanssa. Mutta eipä siellä vain mitään reikää näkynyt, vaikka neiti antoi nukkuessaan minun aivan kaikessa rauhassa availla kitaa ammolleen ja kurkkia suuhun kurkkua myöten. Neiti lähti myös heti räväkkään kasvuun ja oli muuten kaikin puolin virkeä ja tyytyväinen koiranalku. Niinpä päätin hetken seurailla tilannetta, josko kyseessä kuitenkin olisi ollut vain joku alun ongelma liittyen vaikkapa syömisen opetteluun.
Mutta pentujen ollessa 1,5-viikkoisia ongelma jatkui yhä ja välillä maitoa purskahti oikein kaaressa nenästä, kun katselin vieressä. Huolestuneena googlettelin asiaa ja netti tuntui pursuvan vain kommentteja "jos pennulta tulee nenästä maitoa, sillä on kitalakihalkio ja se pitää lopettaa.". Olin huolesta aivan mutkalla meidän pienen "Kaino-Vienon" kanssa ja lopulta uskalsin soittaa eläinlääkärille ja kysellä tilanteesta. Sieltä tuli tieto, että jos pentu kerran kasvaa, sitä voi seurailla luovutusikään asti ja sitten rauhoituksessa tutkia suu ja nielu.
Tässä vaiheessa oli tietenkin pakko todeta, ettei viidettä pentua uskalla luvata uuteen kotiin ennen tutkimuksia. Samalla aloimme pohtia, mitä tehdään, jos pentu ei olekaan kunnossa. Tilanteen yhä vain jatkuessa samanlaisena teimme sitten parin viikon pähkäilyn aikana päätöksen, että Vieno jää meille ja jos kurkussa jotain vikaa on, se yritetään korjauttaa heti, kun leikkaus on mahdollinen. Päätös helpotti hurjasti oloani jo senkin takia, että ajatus 6-7 -viikkoisen pennun nukuttamisesta tutkimuksia varten tuntui aika hurjalta. Ja sitten toisaalta mietitytti, että mitäs jos kurkussa onkin jotain sellaista vikaa, jota ei saataisi selville ja pentu vaikkapa kuolisi uudessa kodissaan? Uhkakuvat olivat varmaankin aivan liioiteltuja, mutta olin todellakin hurjan huolissani.
Noh, minua pelotti tietysti hirveästi, kun pennuille piti alkaa antaa kiinteää ruokaa. Mitäs jos ruoka päätyykin kurkussa hengitysteihin ja tukehduttaa pennun? Kaikki meni kuitenkin onneksi hyvin ja lähtötarkastuksessa eläinlääkärin mukaan Vieno vaikutti pintapuolisesti normaalilta ja keuhkojen äänetkin olivat kunnossa. Tarkemman tutkimisen päätimme kuitenkin siirtää myöhemmäksi, kun asian selvittämisellä ei nyt enää ollut sinänsä kiire.
Kaikkien näiden synkkien mietteiden vastapainona on pakko myöntää, että olimme aika ilahtuneitakin siitä tiedosta, että jos Vieno vain olisi "elinkelpoinen", me saisimme sittenkin pennun :) Vieno itse on koko ajan tuntunut olevan autuaan tietämätön siitä, että hänessä jotain vikaa muka on. Se oli ehdottomasti se pentueen menevin ja räyhäköin tapaus ja sikälikin aivan minun unelmakoirani. Vienon myötä meillä luotiinkin suomeen uutta sanastoa: ranttali, ranttaloida ja olla ranttalia. Eli kun ranttali Vieno ranttaloi, meillä muilla on aika ranttalia :) Vienolla taas on ranttalia, kun pitäisi malttaa olla hetki paikallaan tai kukaan ei jaksa leikkiä.
Pari kertaa täällä Jyväskylässä Vieno on säikäyttänyt meidät oikein kunnolla vetäisemällä ruokaa johonkin aivan väärään paikkaan. On aika karmeaa katsoa vieressä ja odottaa, mahtaako se saada köhittyä ruoan takaisin suuhun vai ei =/ Onneksi Vieno itse ei ole näistä ollut millänsäkään, vaan jatkanut köhimisen jälkeen syömistä ihan normaalisti.
Tätä kirjoittaessani Vieno on siis jo 9,5-viikkoinen topakka likka. Nyt sitten jahkailemme, milloin Vieno oikeasti uskallettaisiin nukuttaa ja antaa eläinlääkärin todeta, onko kurkussa todella jotain vikaa vai ei. Voihan olla, että Vieno on vain ahne ja syö huolimattomasti, tai sitten siellä kurkussa todellakin on jotain...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti